Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Mestarin jäljillä


Mestarin jäljillä

Tällä sivulla julkaistaan viikoittain otteita vanhoista hengellisistä kirjoista. Otteet on valinnut Pekka Parantainen.


Mestarin jäljillä
H.V. Morton
Otava, 1937


Kohtaaminen pyhässä haudassa

Jeesuksen Kristuksen hauta Pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa on pieni marmoriseinäinen ja -lattiainen kammio, kuusi ja puoli jalkaa pitkä ja kuusi jalkaa leveä. Siihen mahtuu kerrallaan vain kaksi tai enintään kolme henkilöä.
Oikealla kädellä on kolmen jalan korkuinen haljennut valkea marmorilevy peittämässä sitä kiveä, jolle Jeesus laskettiin ristiinnaulitsemisen jälkeen.
Näin sisällä pyhiinvaeltajan haudan ääreen polvistuneena ja jäin sen tähden odottamaan ulkopuolelle pieneen, pimeään etuhuoneeseen.
Kun kyllästyin odottamiseen kumarruin kurkistamaan sisälle matalasta oviaukosta ja näin, että siellä oleva mies oli kumarainen ja ryysyinen talonpoikaisukko, jolla oli valtavat huopatossut jalassa. Hän oli bulgarialainen, joka oli tullut meren poikki toivioretkeläislaivassa kuten venäläiset ennen, ja hän oli luultavastikin säästänyt koko elämänsä ajan päästäkseen tänne.
Hän oli polvillaan marmorilevyn ääressä, kyyneleet virtasivat pitkin kalpeita poskia ja putoilivat kiville. Suuret karheat kädet, joiden kynnet olivat halkeilleet ja jotka olivat kovasta työstä mustuneet, koskettelivat marmoria hellävaroen, kuin hyväillen. Sitten hän liitti ne rukoukseen ja teki ristinmerkin.
Hän rukoili vapisevalla äänellä, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän otti taskustaan muutamia pieniä, likaisia paperinpalasia ja nauhanpätkiä, siveli niitä hiljaa hautaa vasten ja pisti ne takaisin taskuun.
Arvelin, että minäkin mahtuisin hautakammioon, sen vuoksi kumarruin ja pujahdin sisään. Me kolme, kreikkalainen munkki (jakoi kynttilöitä), polvillaan oleva talonpoika ja minä täytimme kokonaan vähäisen tilan. Olisimme mahtuneet hyvinkin, jos ukko olisi jäänyt polvilleen, mutta hän ehkä häiriintyi tulostani, sillä hän nousi kyynelten valuessa ja kuiskasi minulle jotakin.
Kun seisoimme siinä rinta rintaa vasten ruumiittemme koskettaessa toisiinsa ja näin suoraan hänen silmänsä, huomasin katsovani suurta ja todellista onnea.
Tämä oli hänen elämänsä unelma. En milloinkaan ennen ole nähnyt sellaista onnea enkä koskaan sen jälkeenkään ole nähnyt rauhaa ja tyytyväisyyttä niin selvästi piirtyneinä ihmisen kasvoihin. Olisin antanut mitä tahansa saadakseni puhua hänen kanssaan, mutta siinä me vain seisoimme Kristuksen haudan äärellä, hän kuiskaten minulle jotakin, jota en ymmärtänyt, minä puistaen päätäni.
Sitten hän kääntyi minusta poispäin kreikkalaisen munkin puoleen ja sanoi hänelle saman, mutta munkkikaan ei ymmärtänyt, vaan ravisti päätään hänkin. Ukko joutui suunniltaan innosta. Hän korotti hiukan ääntään, heitti nopean silmäyksen marmorilevyyn, laski katseensa, osoitti otsaansa ja Kristuksen haudan yläpuolella riippuvia lamppuja. Silloin munkki käsitti. Hän nyökkäsi vakavana, laski lamppua sen ketjusta alemmaksi, otti pumpulitukon, kastoi sen kevyesti lampun öljyyn ja teki sillä ristinmerkin miehen otsalle.
Ukko vaipui polvilleen ja kääntyi uudelleen hautaan päin haluttomana lähtemään paikalta ja uskon hartauden täyttämänä. Suuret arpiset kädet koskettelivat jälleen niin hellästi marmoria kuin ne olisivat silittäneet lapsen tukkaa. Sitten hän nousi äkkiä ja hiipi takaperin kynttilöiden valaisemasta hautakammiosta hämärään ”Enkelien kappeliin”.