Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Liha sotii Henkeä vastaan


Liha sotii Henkeä vastaan

Tällä sivulla julkaistaan viikoittain otteita vanhoista hengellisistä kirjoista. Otteet on valinnut Pekka Parantainen.


Liha sotii Henkeä vastaan
K.A. Pohjakallio
Ristin Voitto, 1950

Paatumisen vaara

Ilmestyskirjassa luemme pelottavan arvostelun: ”Sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.”
Jos uskovaisen elämä on lamaantunut sellaiseksi, että Jumala on muuttunut epätodelliseksi, niin silloin on tapahtunut hengellinen kuolema.
Ja tämä voi tapahtua hitaan, miltei huomaamattoman paatumisen kautta.
Monet ovat joutuneet tällaiseen tilaan ja eläneet siinä koko jäljellä olevan elämänsä. He eivät ole edes tavoitelleet sisäistä uudistumista, vaan ovat alkaneet salaisesti epäillä toisten palavuutta vain pelkäksi tunnetilaksi.
Moni paatunut rupeaa arvostelemaan koko hengellistä elämää oman kylmän mielensä valossa ja näkee kaiken arvottomana touhuna. Näin voidaan menettää kaikki se, minkä Jumala on kalliin pelastuksensa yhteydessä ihmiselle lahjoittanut. Tie, totuus ja elämä ovat häipyneet olemattomiin.
Lihan kavala vaikutus on saanut tämän aikaan.
Se pyrkii kestävästi kurjaan päämääräänsä: erottamaan ihmissydämen Jumalasta ja asettamaan sen muotomenojen alaisuuteen.
Apostoli kehottaa: ”Rukoilkaa lakkaamatta! Kiittäkää joka tilassa! Olkaa hengessä palavia! Palvelkaa Herraa!”
Lihan mielestä riittää hyvin, kun rukoilee kauniita julkisia muotorukouksia kokoustilaisuuksissa…
Olen kokenut usein hengellisen tukahtumisen tuskia. Yhteys Jumalaan on uhannut väljähtyä ja tyrehtyä. Oma sisäinen elämä on alkanut täyttää tilaa sydämessä; ajatukset, vaikutelmat ja omatunto ovat jääneet luonnollisen toimintansa varaan. Jonkinlainen teennäisyyden ja valheellisuuden ilkeä sivumaku on etonut mieltä…
Eräänä iltana oli kodissamme seurakuntamme rukouskokous. Uskonystäviä kokoontui runsaasti; me lauloimme, luimme Raamattua ja kävimme Herran eteen. Yritin tehdä oman osuuteni tämän tilaisuuden ”isäntänä”…
Mutta laskeuduttuani polvilleni, tunsin kolean tunteen sydämessäni ja käsitin, etten ollutkaan asettunut Herran eteen…Minä en päässyt rukouksen henkeen…Ympärilläni kuuluva rukouksen ääni herätti minussa sekavia tunteita ja arvostelevaa mieltä.
Muistin Paavalin sanan: ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa! Koetelkaa itseänne!”
Viipyessäni siinä toisten rinnalla, mutta heidän yhteydestään ja Jumalan tuntemisesta osattomana, aloin ymmärtää, että olin hengittänyt vierasta ilmaa sieluuni. Olin sallinut kuoleman huomaamatta lähestyä sydäntäni ja hävittää sieltä rakkauden…
Kylmä ja selkeä ajattelu toimi päässäni, mutta sydän oli kuin kuollut. Mutta vähitellen alkoi siihen virrata jotakin. Se tuli ulkopuoleltani vaatimatta minulta mitään myötävaikutusta. Kuin pisaroittain se valui sisimpääni ja alkoi lämmittää. Hengen korvani avautuivat ja minä kuulin maanpakolaispsalmin jakeita:
”Minun Jumalani, sieluni on murheissaan; siksi sinua muistan Jordanin mailla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella. Koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki aaltosi ja ärjysi vyöryvät ylitseni.”
Nuo sanat alkoivat elää.
Ja samassa vyöryi ylitseni voimaa ja vaikutusta, joka kävi läpi luitten ja ytimien. Tuo vaikutus aiheutti suuren tuskan ja ahdistuksen, jonka ajamana nousin seisomaan. En voinut jäädä huoneeseen, vaan syöksyin toisten rukoillessa eteiseen, sieppasi päällysvaatteeni naulakosta ja riensin ulos.
Kiihkeä taistelemisen halu oli vallannut sydämeni. Lähdin juoksemaan ja kiiruhdin matalaa, avolakista mäkeä kohti. Oli leuto, mutta kirkas talvi-ilta. Taivas tuikki tähtineen ylläni ja tyyni, äänetön hiljaisuus levittäytyi ympärilläni, kun saavuin tuolle tutulle paikalle…
Näin lumista lakeutta, tumman metsänrajan ja sen yllä tähtivalossaan kajastavan taivaan. Siunaava helpotus valtasi mieleni. Saatoin kohottaa pääni, nostaa käteni ja avata suuni. Puhuin ääneen kaiken, mikä koski elämääni, sisäistä tilaani ja omaa avuttomuuttani lihan luonnon kiusaamana ihmisenä.
Ja ihmeellinen Hengen virta avautui sydämeeni.
Suuri Jumalan-todellisuuden ikävöiminen täytti sisimpäni.
Eikä minun tarvinnut janota suotta. Jumala ilmestyi todellisena, läsnä olevana, armahtavana ja siunaavana. Sain niin syvän tyydytyksen kuin suinkin saatoin toivoa. Koko ruumiini täyttyi Jumalan todellisuuden elävällä kokemisella, ja minä kuuntelin oman ääneni kiitosta, kuin jotakin tämän maan ulkopuolelta kuuluvaa kirkkauden viestiä. Niin ihmeellisesti Herran rakkauden voitelemaksi sain tulla.
Kun palasin takaisin, olivat toiset vielä polvillaan. Kävin entiselle paikalleni ja vaivuin Jumalan ihanaan rauhaan ja lohdutukseen, jonka armoittava kosketus pulppusi hiljaa sielussani…
Ja minä kuulin jälleen sisäisillä korvillani sen saman jakeen, jonka kautta Jumala oli minua ensimmäisen kerran kohdannut:
”Tämä on iankaikkinen elämä, että te tunnette hänet, joka yksin on tosi Jumala, ja hänet, jonka Jumala lähetti, Jeesuksen Kristuksen.”
Näin palautti Jumala minut sieluni Paimenen ja Kaitsijan tykö, ja minä sain puhdistua henkeni salaisesta paatumuksesta.
Ja minun täytyi pyhän pelon valtaamana sanoa Jumalalleni:
”Jollet sinä minua alati vartioi ja pelasta, niin minä totisesti hukun.”