Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Rymättylän räätälin poika


Rymättylän räätälin poika

Tällä sivulla julkaistaan viikoittain otteita vanhoista hengellisistä kirjoista. Otteet on valinnut Pekka Parantainen.

Rymättylän räätälin poika
Professori, arkeologi Aapeli Saarisalo (1896-1986), kirjoittanut 39 kirjaa
Werner Söderström Osakeyhtiö, 1975

Sängyn pohjalta Pyhään maahan


Lapsuuteni päivät jouduin sairaalloisuuteni takia viettämään sisällä. Olin heikko ja vuoteen oma kansakouluikääni asti. Ei minusta näyttänyt kehittyvän muuta kuin ansarikasvi. Olin riisitaudin, ummetuksen ja monen muun vaivan alainen. Siksi vanhempani eivät ohjailleet minua töihin kuten toisia. Liikuntani jäi ihan olemattomaksi… Istuin ja makailin kaiket päivät sisällä isäni (räätälin) työhuoneessa.
Jo pienenä olin osoittanut melkoista lukemisen halua ja nopeasti opinkin lukemaan ja kirjoittamaan.
Lukiessani jo suoraan oli käytettävissäni vain kuvaraamattu ja Schnellerin ”Tunnetko Pyhää maata”.
Silloin rupesin kaipaamaan niille seuduille, joista kirjat kertovat. Kun vuodetuomiostani vihdoin vapauduin ja sain mennä ulos, luulin näkeväni samanlaisia maisemia, samanlaisia puita, kukkia ja pensaita kuin kuvaraamatun sivuja katsellessani. Tunsin pettyväni, kun suomalaisesta metsästä en löytänyt sellaisia puita, joita olin kuvissa nähnyt…
Sitten kun aikuisena tulin Pyhään maahan, olin kuin tutuilla seuduilla, niin voimakkaasti olin maisemiin lapsena eläytynyt. Raamattu oli ollut kertojana ja verrattomana kuvaajana.
Toimin isän esilukijana, kun hän teki räätälin työtään… Ainoa harrastukseni oli lukeminen. Kun minut yhdeksänvuotiaana päästettiin kansakouluun, olin sitä ennen lukenut (isälle ääneen) Uuden testamentin läpi kolme kertaa ja sen jälkeen koko Raamatun viidesti.

Jo kouluaikana minussa heräsi innostus arkeologiaa ja itämaisia kieliä kohtaan. Kun olin jo papiksi vihitty, minussa vahvistui käsitys, että en haluaisikaan jäädä Suomeen rovastiksi lihomaan. Hyvältä ystävältäni, arkkipiispa Johanssonilta, olin saanut kehotuksen käydä Jerusalemissa, jos se suinkin olisi mahdollista…
Elokuun 16. päivänä 1920 läksin Lontoosta itämaita kohden ilman sen pitempiä matkavalmisteluja kuin kolmannen luokan rautatielippu Doveriin. Miltei koko ikäni olin toivonut saavani matkustaa Jerusalemiin ja siinä toivossa olin oleskellut Englannissa jo pari vuotta…
Italian satamakaupunkiin, Triesteen, saavuttuani en tiennyt vielä laivasta, jolla pääsisin Välimeren yli. Sitä etsiessäni tapasin juutalaisia, Varsovan pakolaisia, joilla oli sama matka kuin minulla… Meitä oli kaikkiaan noin 250 henkeä lastilaiva Abbazian kannella… Ennätin varaamaan itselleni hyvän makuupaikan. Aivan reunakaiteen vieressä on laivassa vesikouru ja sen syvennyksessä nukuin yöni…
Pyhään maahan päästyäni koin ihastuksen ohella ihmetystä, sillä huomasin, että pakollinen kannella saatu tuuletus ja paasto (söi lähinnä sipulin päivässä) olivat tehneet minulle hyvää. Sillä merimatkalla menetin – varattomuuteni takia – suuren osan vakinaisesta sairausomaisuudestani. Eikä se tapahtunut mitään kirjan neuvoa seuraten, vaan luonnon oman järjestyksen mukaan. Sen koettuani rupesin ajattelemaan, että ihmisen elintavat lienevät tärkeitä hyvinvoinnillemme.
Jerusalemissa viipymiseeni näin kaksi vaihtoehtoa. Jos ottaisin täysihoidon hotellissa, olisi minun muutaman päivän kuluttua ryhdyttävä hankkiutumaan kotimatkalle – varoja kun oli niukalti. Mutta, jos jäisin luonnonvaraiseen elämään, voisin jatkaa perillä oloani…
Olin pari yötä erään syyrialaisen majatalossa lähellä Jaffan porttia, mutta tutustuin sitten kirkkomatkalla erääseen arabialaiseen leskivaimoon, jonka taloon pääsin… Arabivaimon naapurina asui englantilaissyntyinen pastori Cheese, joka harjoitti maassa vapaaehtoista lähetystyötä. Työ tuntui kantavan parempaa hedelmää kuin niitten toiminta, jotka tulivat maahan pitääkseen kirkkosaarnoja.
Cheese eli apostolista vaeltajanelämää. Arabialaiset ja juutalaiset pitivät häntä suuressa arvossa. Säätyläisperheestä lähtenyt Cheese eli Fransiscus Assisilaisen tapaan. Vaelsin hänen mukanaan ympäri maata. Yövyimme luolissa tai puun alla. Joskus löysimme brittisotilaitten jälkeensä jättämiä telttoja, vielä pystyssä, ja silloin nukuimme niissä. Meidän oli pantava vaatteet yöksi hakaneuloilla kiinni toisiinsa, etteivät vaeltavat koirat sieppaisi niitä nukkuessamme.
Cheesen mukana liikkuessani opin tuntemaan kymmeniä sen maan luonnonvaraisia kasveja, joita saattoi syödä sellaisenaan. Opin elämään köyhän arabin vaeltajanelämää. Kun tuuletuin lisää, ja olin kokonaan ilman hotelliruokaa, tulin kuntoon. Siellä Pyhän maan taivaan alla opin nauttimaan liikunnasta ja raakaravinnosta.