Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Elämän rikkaus Kristuksessa


Elämän rikkaus Kristuksessa

Watchman Nee
Kuva ja Sana, 2002, alkuteos 1961

Kristuksen elämä meissä


Paavali määrittelee kristityn normaalin elämän näin: ”En enää minä, vaan Kristus” (Gal. 2:20).
Yhteenveto kristityn elämästä kuuluu: ”Minä en elä enää, vaan Kristus elää elämäänsä minussa.”
Jumalalla on vain yksi vastaus ihmisen jokaiseen tarpeeseen. Se on hänen Poikansa Jeesus Kristus. Hän kuoli puolestamme, jotta saisimme anteeksiantamuksen. Hän elää puolestamme, että pelastuisimme. Siten hän on sijaisemme kahdella tavalla: sijaisemme ristillä, joka tuo meille anteeksiantamuksen, ja sijaisemme elämässä, joka tuo meille voiton…
Tarvitsen anteeksiantamusta syntieni tähden, mutta tarvitsen myös pelastusta synnin vallasta.
Roomalaiskirje ei opeta, että olemme syntisiä, koska lankeamme synteihin, vaan että teemme syntiä, koska olemme syntisiä. Syntisyytemme johtuu enemmän rakenteestamme kuin teoistamme. Room. 5:19 ilmaisee asian näin:
”Yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet (sananmukaisesti: ’Tulleet rakenteeltaan’) syntisiksi.”
Kun Jumalan valo ensi kerran loistaa sydämeeni, huudan vain anteeksiantamusta, sillä tajuan, että olen tehnyt syntejä hänen edessään. Mutta kun opin tuntemaan anteeksiantamuksen synneistä, havaitsen pian uuden asian, synnin, ja tajuan, että minulla on syntinen luonto. Sydämessäni on voima, joka vetää minua syntiin, ja kun se pääsee esiin, lankean synteihin.
Voin pyytää ja saada anteeksiantamuksen, mutta sitten teen taas syntiä, ja elämä jatkuu noidankehässä. Lankean synteihin, ja saan ne anteeksi, mutta lankean taas uudelleen. Tajuan Jumalan anteeksiantamuksen arvon, mutta tahdon saada enemmän – tahdon pelastua.
Tarvitsen anteeksiantamuksen siitä, mitä olen tehnyt, mutta tarvitsen myös pelastuksen siitä, mitä olen.
Roomalaiskirjeen kahdeksassa ensimmäisessä luvussa meille esitetään lunastuksen kaksi puolta. Neljässä ensimmäisessä luvussa käsitellään syntien anteeksiantamusta ja vanhurskauttamista.
Anteeksiantamuksen perustana on veri. Veri on sovintouhri. Se ratkaisee asemamme Jumalan edessä ja tietoisuutemme synnistä. Se joka rukoilee: ”Herra, puhdista verelläsi sydämeni synnistä!”, osoittaa ymmärtävänsä väärin veren merkityksen. Jumalan Karitsan kallis veri puhdistaa omantunnon, mutta se ei puhdista sydäntä. Kun teemme syntiä, omatuntomme tuomitsee meidät, mutta veren kautta omatuntomme saa rauhan.
Jumala on sanonut: ”Kun minä näen veren, niin minä menen teidän ohitsenne” (2. Moos.12:13).
Veren täytyi olla ulkopuolella, jotta Jumala olisi sen nähnyt. Sisäpuolella olevat eivät sitä nähneet. Juuri tällä tavalla Jeesuksen veri pelastaa meidät vihollisen vallasta, koska se vapauttaa meidät synneistä.
Jeesuksen risti sen sijaan pelastaa meidät vapauttamalla meidät lihan vallasta, joka on vihollisen toiminta-aluetta meissä.
Veri voi pestä pois syntini, mutta se ei voi pestä pois ”vanhaa ihmistäni”. Tarvitsen ristiä, jotta minä – syntinen – tulisin ristiinnaulituksi.
Mikä on syntinen? Synteihin lankeava ihminenkö? Kyllä. Mutta Jumalan edessä olemme syntisiä ilman synnillisiä tekojakin. Luulemme, että jollemme olisi tehneet eräitä pahoja tekoja, kaikki olisi hyvin. Mutta me erehdymme. Me emme ole syntisiä sen tähden, mitä teemme. Meidän syntisyytemme on siinä, mitä olemme. Me olemme itsessämme syntisiä, jotka tarvitsevat kaksinkertaisen pelastuksen: Veri pelastaa meidät synneistä ja risti pelastaa meidät omasta minästämme.
Jeesuksen veressä meitä odottaa synninpäästö. Jeesuksen ristissä meillä on pelastus siitä, mitä olemme Aadamissa.