Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Palestiinasta. Matkamuistelmia


Palestiinasta. Matkamuistelmia

Karl August Hildén, suomalainen kirkkoherra ja kirjailija
Kustantaja: Frendell ja Poika, 1891


Muhamettilaisten rukous


Kirjasta, jonka täten julkaisen, kertoelen siitä matkasta, jonka tein täkäläisen saksalaisen kirkkoherran, t:ri G. v. Rohden’in, kanssa keväällä 1890 Palestiinaan, Syriaan ja Egyptiin…
Siitä aineesta, jota tämä kirja käsittelee, löytyy vierailla kielillä monta suurta tieteellisessä suhteessa ansiokasta teosta, joitten rinnalle ei tämä mitenkään voi eikä tahdokaan pyrkiä. Maanmiesteni huomiota  se kuitenkin herättänee sen tähden, että sen tekijä on ensimmäinen suomalainen pappismies, joka jälkeen uskonpuhdistuksen aikakauden on käynyt Palestiinassa…
Ennen lähtöä (menomatkalla laivassa Konstantinopolin satamassa) saimme vielä nähdä muhamettilaisen ”iltarukouksen”, jota muutamat muselmannit toimittivat suurella, avonaisella peräkannella. Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen menon.
Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitten levitettiin ”rukouspeitteitä” kaikkialle kannelle; rikkaammat  ja ylhäisemmät riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä. Tuossa rikas ja ylhäinen pasha  komeassa, kauniisti koristellussa puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä.
Ensin he seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan mukaan, koskapa kaikki voivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta yht’aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j. n. e. Miten monesti polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan tarkkaan määrätty.
Rukous muhamettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhamettilaiset eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden, suuruuden j. n. e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon uskominen, joka yleensä vallitsee muhamettilaisuudessa. Kaikki riippuu kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen. Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa kantaa siitäkin syyn j. n. e.
Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta, hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin terveellisiä mietiskelyjä. Muhamettilainen ei tunne totista, elävää Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jeesuksessa Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat hänet, tai heidän ainakin pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät, välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksihuutamisessaan.
Muhamettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt rukoushetket: hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa  Herran kanssa ja saa siitä sanomatonta vahinkoa sielullensa!
Muhamettilainen ei häpeä jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta.  Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja.
Mutta kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja ole vaiti silloin, kun hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä muhamettilaiset pitivät. Ja sydämen ahdistuksella ja levottomuudella minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni:
”Herra, tee minut täst’edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!”