Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Usko ja aikamme ihminen


Usko ja aikamme ihminen


K.A. Pohjakallio
Werner Södeström Osakeyhtiö, 1968


Pelastusvarmuus


Jumala on luvannut: ”Minä annan teille uuden sydämen  ja uuden hengen minä laitan sisimpäänne.” (Hes. 36:26).
Kun tämä tapahtuu, niin karkeat, jäyhät miehet sulavat niin toisenlaisiksi, että ilme ja äänikin kokonaan muuttuvat. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Tätä nimitetään pelastumiseksi.
Eikä kukaan heistä jää epäilemään, että pelastuminen olisi tapahtunut opintojen tai itsekasvatuksen välityksellä. Kolkuttaessamme voimme kyllä tehdä voitavamme ja pyrkiä tulokseen, mutta kun Jumala avaa, toteamme saaneemme aivan kaiken hänen lahjanaan. Avautuminen osoittautuu näet ihmeeksi, yllätykseksi.
Jeesus vakuutti: ”Minä olen tullut, että teillä olisi elämä ja olisi yltäkyllin.”
Hän tarkoitti uudestisyntymisen vapauttavaa voimaa, ja tarjotun lahjan vastaanottaja tunnustaakin saaneensa:
”Ei mikään niin voi virvoittaa,
en muusta iloani saa.
Ei autuutta saa suurempaa,
kuin minkä Jeesus lahjoittaa.”
Tämä on siis tuloksena sovituksesta, jonka Jumala näki hyväksi toteuttaa.
Vaikka vilpittömimmätkään uskovaiset eivät muutu täällä enkeleiksi, vaan jäävät kokemaan jatkuvia kiusauksia ja tappioita, he kuitenkin ovat maistaneet sitä olotilaa, jonka vallassa ikuinen rauha on mahdollinen. He avautuvat janoten Jumalan lahjoille ja odottavat uskossa lopullista lapseksi ottoa, pysyväistä muuttumista.
Pelastusvarmuuden tueksi on usein otettu vakuutus: ”Kaikille, jotka ottivat Jeesuksen vastaan, Hän antoi oikeuden ja voiman tulla Jumalan lapsiksi.”
Tämä on lyhyt ja mutkaton lauselma, ja joku uskonnollinen ihminen saattaa pitää koko edellä olevaa selostustani liiaksi filosofisena tarkasteluna, sopimattomana tarttumisena ylen korkeisiin asioihin, joita ihmisen ei olisi lupa syntisessä päässään seuloa.
Minä en ole koskaan ollut tavanomaisesti uskonnollinen enkä osannut tekeytyä sellaiseksi etsiessäni Raamatusta kaipaamaani selvyyttä. Olinhan juuri kokenut, että Jumala hyväksyi sen mielentilan, jonka pakottamana etsin tietä hänen yhteyteensä. Otaksuin Hänen tuntevan senkin syyn, jonka ajamana ponnistelin saadakseni tyydyttää käsityskykyni tarvetta.
En arvele olleeni julkea. Tunsinhan todeksi sen, minkä Paavali ilmaisee sanoilla: ”Ei se ole sen vallassa, joka tahtoo, vaan Jumalan vallassa, joka on armollinen.”
Myöhemmin tutustuin vertauskuvalliseen selvitykseen: Jeesus on pelastukseen vievä ovi. Armon anoja tulee ovesta, mutta ”armon varas” nousee aidan yli. Hänkin pääsee juhlahuoneeseen asti, mutta siellä häneltä kysytään: ”Kuinka tulit tänne, vaikkei sinulla ole häävaatteita?” – Jumalan lapsen oikeutta ei siis kukaan voi ottaa omavaltaisesti. Vain ovesta sisään päästetty sai havaita, että hänen annettiin pukeutua puhtaaseen liinavaatteeseen: sovituksen suomaan vanhurskauteen.
Näin voitiin kokea pelastusvarmuus.
Jumala oli tehnyt lunastamansa ihmisen soveliaaksi taivasperinnön osallisuuteen ja asettanut hänet nuhteettomana ja moitteettomana eteensä. (Kol. 1:12, 22).
Dogmaattista sanahelinää! Pelkkää kuviteltua teoriaa! Vain eräs ajatusrakennelma monien muiden joukossa!
Näin ovat jotkut aikamme ihmiset sanoneet. Ja he kysyvät: ”Onko tällainen teorian oppiminen ja osaaminen uskoa?”
Ei ole.
Mikään tietäminen ja asiantuntemus ei sinänsä ole uskoa. Muutenhan usko olisi saatavissa opiskelun välityksellä.
Raamattu toteaa, että ”kirjain kuolettaa” ja ”tieto paisuttaa”. Korkea oppineisuus saattaa johdattaa ihmisen hyvin kauas ”sydämen uskosta”, jolla uusi elämä voidaan omistaa. Synnin tunto ja anteeksisaamisen, puhdistumisen ja vapautumisen tarve eivät liity älyllisiin elämyksiin, vaan omantunnon ylimaalliseen puhutteluun. Tästä syystä on paikallaan todeta:
”Se on Jumalan teko, että uskotte Häneen, jonka Jumala on lähettänyt.”
Raamatun ilmoitus mmnuuttuu väkeväksi todellisuudeksi lähinnä niille, jotka ovat väsyneet ja pettyneetkin inhimillisten mahdollisuuksien tarjoamiin kokeiluihin. ”Ristin pahennus” ei tällöin enää työnnä luotaan…
Mutta pelkkä pohtiminen ei riittänyt. Yhdyin psalmin 57 jakeeseen: ”Minä huudan Jumalaa, Korkeinta avukseni, Jumalaa, joka vie minun asiani päätökseen.”
Jäin kolkuttamaan, ja taaskin minulle avattiin. Se tapahtui ilman järkeilyä rukoushetkessäni, kun luin Raamatun mainintoja Jeesuksen sovintoverestä. Olin väistänyt noita sanoja, mutta avasin silloin hebrealaiskirjeen 9. luvun 14. jakeen ja luin:
”Kuinka paljoa enemmän Kristuksen veri, Hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, on puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa.”
Tuona iltana koin puhdistuksen turhista, omatekoisista asennoitumisista, ja jonkinlainen ilmestyksenomainen vaikutelma vaakaan asetetusta elämästäni ja toiseen vaakakuppiin vuotavasta verestä tuotti hämmästyttävän muutoksen kaikkeen…
Tällainen uskominen ei ole meidän vallassamme emmekä voi oikeastaan väittää, että me olemme se subjekti, joka uskoo. Jumalan meihin kohdistama vaikutus sisältää uskon kyvyn, vieläpä sen toiminnankin.