Tekstikokoelma siirtyy kesätauolle.



Azusa-katu 312


Azusa-katu 312

Frank Bartlemanin raportti Azusa-kadun tapahtumista Los Angelesissa 1907
RV-kirjat Vantaa, 1986

Alkuaikoina meillä ei Azusa-kadulla ollut mitään soittimia. Emmekä niitä kaivanneetkaan. Meidän jumalanpalveluksessamme niillä ei ollut sijaa. Kaikki tapahtui ja syntyi itsestään sitä mukaa kuin kokous eteni. Emme edes laulaneet kirjasta. Kaikki tutut laulut laulettiin ulkomuistista Jumalan Hengen elävöittäessä niitä. ”Saapui Lohduttaja” oli ehkä yksi eniten laulettuja.
Lauloimme sitä uudistuneella ja voimakkaalla tavalla sydämen tuntein. Oi, kuinka Jumalan voima täytti ja innoitti meidät. Myös ”verestä” kertovat laulut olivat suosittuja…
”Uusi laulu” oli kaiken kaikkiaan erilaista, ei ihmisten luomaa. Sitä ei voi onnistuneesti jäljitellä… Mutta tätä ”lahjaa” alettiin pikku hiljaa halveksua, kun ihmismieli taas rupesi tehostamaan olemassaoloaan. Armolahja ajettiin ulos laulukirjojen ja johtajien valitsemien laulujen myötä…
Veli Seymoria pidettiin nimellisesti johtajana. Mutta meillä ei ollut paavia eikä papillista arvojärjestystä. Me olimme ”veljiä”. Meillä ei ollut ihmisten rakentamaa ohjelmaa. Itse Herra johdatti. Meillä ei ollut pappissäätyä eikä ammattipappeja. He ovat tulleet kuvaan mukaan myöhemmin herätyksestä luovuttaessa…
Ylpeydellä ei ollut sijaa. Kokoukset jatkuivat melkein tauotta. Voiman vallassa olevia etsiviä sieluja saattoi olla sisällä lähes mihin vuorokauden aikaan tahansa. Paikka ei ollut ikinä suljettu eikä tyhjä. Ihmiset tulivat kohdatakseen Jumalan. Hän oli siellä aina. Siksi kokouskin oli jatkuva. Se ei ollut riippuvainen ihmisjohtajasta. Jumalan läheisyys tuli ihanammaksi ja ihanammaksi.
Tuossa vanhassa rakennuksessa, jonka kattoparret olivat matalalla ja lattiat paljaat, Jumala pirstoi vahvoja miehiä ja naisia ja teki heidät uudelleen ehjiksi omaksi kunniakseen. Se oli valtavaa uudistamista. Ei ollut tilaa ylpeydelle eikä itsetehostukselle, tärkeydelle eikä itserakkaudelle. Uskonnollinen itserakkaus saarnasi nopeasti oman hautajaissaarnansa.
Etukäteen ei ilmoitettu, mistä aiheesta puheita pidettäisiin, eikä kerrottu, kuka puhuja mihinkin aikaan olisi vuorossa. Kukaan ei tiennyt, mitä seuraisi ja mitä Jumala tekisi. Kaikki tapahtui omalla painollaan Hengen ohjaamana. Halusimme kuulla Jumalaa, puhuipa hän kenen välityksellä tahansa. Emme kunnioittaneet ”henkilöitä”…
Hänen läsnä ollessaan ei millään lihallisella ollut arvoa. Herra ei voinut käyttää omahyväisiä. Nuo kokoukset olivat Pyhän Hengen kokouksia, joita Herra johti…
Olimme aivan vapaita kirkollisista arvojärjestelmistä ja niissä tapahtuvista väärinkäytöksistä. Me kaipasimme Jumalaa… Kokoukset alkoivat itsestään todistuksina, ylistyksenä ja kiitoksena… Herra saattoi hyvin puhjeta puhumaan kenen kautta hyvänsä. Sitä me rukoilimme jatkuvasti. Lopulta joku aina nousi seisomaan vihittynä johonkin sanomaan…
Jumala oli tehnyt ilmapiirin sellaiseksi, että vain typerys olisi yrittänyt ruveta esiintymään ilman todellista voitelua…
Joku saattoi puhua. Äkkiä Henki voi laskeutua seurakunnan päälle. Jumala itse antoi kutsun saapua alttarille. Ihmisiä kaatui ympäri taloa kuin taistelussa surmansa saaneina tai ryntäsi suurin joukoin alttarille etsimään Jumalaa. Usein näky muistutti kaatunutta metsää. Vastaavanlaista tilannetta ei voi saada aikaan teeskentelemällä.
Tuolloin alussa en muista koskaan annetun alttarikutsua. Jumala kutsui ihmiset itse. Ja puhuja tiesi, milloin hänen tuli lopettaa. Kun Jumala puhui, me kaikki tottelimme. Olisi ollut pelottava asia estää tai häiritä Hengen toimintaa. Koko paikka oli uppoutuneena rukoukseen. Jumala oli pyhässä temppelissään. Ihmisen oli pysyttävä vaiti. Jumalan läsnäolon kirkkaus lepäsi siellä. Itse asiassa jotkut väittävät nähneensä yöllä kirkkauden rakennuksen yllä. En epäile sitä…
”Vanha Aatami” kaikkine ylpeyksineen, ylimielisyyksineen ja hyvine töineen kuoli pois. Itsekin aloin inhota itseäni. Anoin Herraa, että hän pudottaisi verhon niin tiiviisti menneisyyteni ja minun välille, että se osuisi kantapäihin. Hän kehotti minua heti hyvän työn tehtyäni unohtamaan sen, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tehtykään, ja elämään eteenpäin, kuin en koskaan olisi tehnyt elettäkään hänen hyväkseen. Muutoin hyvistä teoistani tulisi minulle ansa…
Varsin hyvätkin ihmiset alkoivat inhota itseään Jumalan valon kirkastuessa. Saarnaajien kuoleminen oli hitainta. Heillä oli niin paljon sellaista, mistä heidän oli kuoltava pois. Oli niin paljon mainetta ja hyviä töitä. Mutta kun Jumala sai heissä työn loppuun, he käänsivät iloiten  sivua ja aloittivat uuden luvun. Heidän taistelunsa oli siis kova. Kuolema ei ole mitenkään miellyttävä kokemus. Ja vahvojen miesten kuolema on ankara.